Edellä väitin nykyaikaisen puuveneen rakennetta vääräksi. Eihän se toki niin "väärä" ole, ettei vene oikealla pintakäsittelyllä ja hoidolla pysyisi kunnossa vuosikymmeniä.
Mutta voisi sen silti tehdä "paremminkin". Periaatteessa voisi tehdä puuveneen, joka pysyisi vuotamattomana, vaikka sitä ei pintakäsiteltäisi lainkaan. Tai ehkä tämä on vain yletöntä optimismiani :-)
Puuveneitä tehdään kahdella eri periaatteella, tasasaumaisena ja limilautaisena. Yleensä nämä kaksi eri periaatetta nähdään vain työtapa- tai ulkonäköeroina, mutta ero on syvemmällä:
Tasasauma ja limilauta ovat kaksi erilaista lähestymistapaa yrittää tehdä vene, joka sallii puun kosteuselämisen vuotamatta ja rikkoutumatta.
Periaatteessa tasasauma- ja limilautaveneet voisivat olla rakennettu sietämään puun kosteuselämistä:
Tasasaumaveneessä jokainen lauta elää omaa elämäänsä. Lautojen välissä on rako, jonka koko vaihtelee laudan kosteuselämisen mukaan. Raossa on oltava joustavaa tiivistettä, jonka pitää olla niin joustavaa, että se tukkii raon, olipa se kapeimmillaan tai leveimmillään.
Limilautaveneessä veneen kuori on yhtenäinen, lautojen välissä ei ole rakoa kosteuselämisen missään vaiheessa. Muun rakenteen pitää olla riittävän joustava, jotta yhtenäinen puukuori saa elää yhtenäisenä särkymättä.
Tasasaumaveneen voisi rakentaa vuotamattomaksi ja itseään rikkomattomaksi näistä lähtökohdista.
Laudat ja lautojen raot pitää mitoittaa siten, että lautojen ollessa leveimmillään, eniten turvonneina, ne eivät vielä purista toisiaan, vaan joustava tiiviste on niiden välissä ohuimmilleen puristuneena.
Kukin lauta saa olla kiinni kaaressa, keulapuussa, peräpuussa tai -laudassa vain yhdellä kiinnikkeellä, jotta vapaa eläminen on mahdollista.
Lautojen on oltava säteettäin sahattuja, jotta ne elävät mahdollisimman vähän, eivätkä käyristy laidoiltaan eläessään.
Lautojen ollessa kapeimmillaan, kuivimmillaan, joustavan tiivisteen on vielä täytettävä rako vuotamattomaksi.
Lautojen pitää olla kapeita jotta ne pysyvät kiinni vain yhdellä kiinnikkeellä ja jotta raon leveyden muutos pysyy pienenä (jottei joustavan tiivisteen tehtävä ole mahdoton).
Ja kiinnikkeiden pitää myös olla joustavampia kuin naulat tai niitit. Mahdollisesti joustava "tyyny" kaaren ja laudan välissä.
Käytännössä tällaista rakennetta ei käytetä.
Limilautaisen puuveneen puun luonteen mukaisen rakenteen kultakausi sattui Pohjolassa viikinkiajalle, vuosien 800-1000 kieppeille.
Viikinkilaivojen hylkyjen ja haudattujen laivojen rakenteiden yksityiskohtia on dokumentoitu paljon. Rakenteet poikkeavat nykyrakenteista huomattavasti, monet näytävät nyt lähinnä merkillisiltä, jopa vääräooppisilta.
Sitä, miksi rakenteet ovat sellaisia kuin ovat, on pohdittu käsittämättömän vähän. Arkeologiassa on ilmeisesti tapana kysyä lähinnä "mitä?", ei "miksi?"
Vaan koska en ole arkeologi, voin kysyä "miksi?", ja pohtia vastausta. Tässä eräs pohdinta:
Viikinkilaivan erikoisten rakenteiden tarkoituksena on ollut estää laivaa rikkoontumasta, sallimalla puun kosteuseläminen.
Viikinkilaivoista köytyy ainakin kolme rakenneratkaisua, joiden yksi mahdollinen tarkoitus on antaa puun elää, aivan eri laajuudessa kuin nykyveneissä.
Kaikki ratkaisut eivät toki löydy samanlaisina kaikista laivoista. Käyn tässä läpi parhaat näkemäni ratkaisut.
Viikinkilaivan kaaret eivät tyypillisesti ulotu yhtenäisenä partaasta kölin kautta toiseen partaaseen, vaan "kaari" on pikemminkin tähtimäisen rakenteen tukema joukko kaaren pätkiä.
Skuldelev 3 ja Skuldelev 5 -laivojen kaaret on tehty näin.
Tähtimäinen tukirakenne (punainen) muodostuu penkistä, lattiankannattimesta, kahdesta näiden välisestä pytytuesta, ja lattiankannattimen ja alakaaren (keltainen) välisestä pystytuesta.
Tähtimäisen tukirakenteen jokaisen sakaran päässä on kaarenpätkä. Penkin päissä vaaleansiniset, lattiankannattimen päissä vaaleanvihreät ja alapystypuun päässä alakaari (keltainen).
Köli (violetti) ei ole kiinni alakaaressa (keltainen). Kaarenpätkät ovat kiinni laudoissa sidoksin, tai yhdellä naulalla ja sidoksilla. Mutta kaarenpätkät eivät ole kiinni toisissaan.
Rakenne on tukeva laivan kylkiin kohdistuvan puristuksen suunnassa, tukevampi kuin yhtenäinen kaari ilman poikittais- ja pystytukia.
Kuitenkin rakenne on hyvin joustava laitalaudoituksen kosteuselämisen suunnassa. Laudoitus saa elää suhteellisen vapaasti, elämisliikettä vastustaa vain penkin ja lattiankannattimen taivutusjäykkyys.
Nykyveneessä kylkilaudat kohtaavat keula- ja peräpuun miltei kohtisuorassa. Lautojen päät halkeavat, koska kohtisuora kiinnitys ei jousta kosteuselämisen mukana.
Viikinkilaivoissa lautojen päät olivat kaarevat (tai viimeiset laudat olivat), jolloin laudat kohtasivat keula- ja peräpuun puunsyyt lähes samansuuntaisina.
Kun keulapuun ja siihen liittyvän laudan syyt ovat samansuuntaiset, niiden kosteuseläminen on myös samansuuntaista, eikä synny puuta rikkovia jännityksiä.
Ja hei, tässä ajatuksessa en ole yksin! Phil Bolger tulkitsee kirjassaan "Boats with an Open Mind" viikinkilaivojen keulan ja perän rakenteen aivan samalla tavalla.
Viikinkilaivojen kylkilaudat kiinnitettiin kaarenpätkiin joko pelkästään tai osittain kuusenjuurista tai eläinten jänteistä tehdyillä punoksilla.
Jokainen järkevä nykyihminen tekisi tällaisen liitoksen poraamalla lautaan reijät, viemallä punoksen läpi reijistä, kaaren ympäri, ja taas läpi reijistä kaaren toisella puolella.
Mitenkäs tällainen rakenne käyttäytyy kylkilaudan turvotessa? Sen pitäisi antaa laudan liukua hiukan kaarta pitkin, salliakseen laudan leveyssuuntaisen kosteuselämisen.
Mutta lauta turpoaa myös paksuussuunnassa, kiristäen punosta. Ja samalla lautaa kaarta vasten, jäykistäen rakennetta juuri kun sen piti joustaa. No, joustaahan se, jos turpoava lauta kiristää punoksen poikki.
Viikinkilaivoissa käytettiinkin tällaista rakennetta.
Kylkilaudan sisäpintaan oli lautaa vesitettäessä jätetty kohoamat, joihin tehdyn reijän kautta punos kulki, ei laudan läpi.
Aivan älyttömän työläs rakenne. Mitä siitä on hyötyä?
Kun lauta turpoaa, sisäpinnalla oleva kohouma turpoaakin sisäänpäin, löysäten punosta, sallien laudan elää leveyssuunnassa.
Ja välttyyhän siinä tekemästä tarkoituksella reikää veneeseen, ja katkenneen punoksen voi kesken matkaakin uusia menemättä laivan ulkopuolelle.
Jos tällaiset rakenteet olisivat hyviä, miksi niistä on luovuttu? Mikseivät ne ole eläneet tähän päivään?
Ilmiö "äkkiä, lisää, enemmän, nopeammin" tuli kuvaan mukaan. Edelläkuvatut rakenneratkaisut ovat työläitä, etenkin kun sähkötyökalujen käyttöä ei vielä ollut keksitty.
Viikingit saattoivat Välimerellä nähdä tasasaumaisen veneen rakenteen yhtenäisine kaarineen. "Hei, tuolla tavallahan saamme nopeasti lisää laivoja, lisää valloituksia. Puhukoot vanhat laivanrakentajapapparaiset omiaan vanhoista hyvistä rakenteista."
Ainoa tunnettu viikinkilaivojen rakennusta kuvaava dokumentti Bayeuxin seinävaate kuvaa hyvin sitä tilannetta, mihin laivanrakennus oli joutunut viikinkiajan loppupuolella.
Seinävaate kuvaa Normannien hyökkäysvalmisteluja ennen vuoden 1066 Hastingsin taisteluun. Oli kiire, piti saada kokoon iso laivasto ja äkkiä. Laivojen pitkällä kestoiällä ei ilmeisesti enää ollut merkitystä. Riitti, kun niillä pääsi Englannin kanaalin yli. Hyökänneen laivaston koko oli 600 laivaa, 10-12000 miestä ja 2500 hevosta.
Veneiden rakennetta on aina parannettu lähtien siitä, mitä oli viimeksi, miten isä teki. 1900-luvun alkuun asti ei juuri ole ollut sellaista asiaa kuin "kirjoitettu historia". On tiedetty vain, mitä oli juuri viimeksi. Ei sitä, mitä oli sitä ennen. Eikä sitä, mitä oli muualla.
Nyt, kun historiaa on tutkittu ja sitä tunnetaan, voidaan leikkiä tällaisia ajatusleikkejä: Hypätään tuhat vuotta ajassa taaksepäin, otetaan sieltä joku rakenne. Aloitetaan sen kehitys uudestaan tämän päivän materiaaleilla ja työkaluilla. Päädytään varmaan johonkin muuhun, kuin mihin tuhatvuotinen kehitys toi. Mahdollisesti parempaan.
Tällaista ajatusleikkiä ei ole koskaan ennen voinut leikkiä!
Lähtemällä viikinkilaivan rakenteista voisi tänä päivänä olla mahdollista suunnitella puuveneen rakenne, joka ei olisi kovin tarkka pintakäsittelynsä ja hoitonsa suhteen.